Kolmivuotias, oppimaan innokas...

12. syyskuuta 2020

Aina välillä mä kyllä kyseenalaistin, mikä ihme niissä poneissa ihmisiä oikein viehätti. Vilmalla oli tasan yksi hevoskokoinen ratsu ja viisi ponia. Siis viisi pientä perkelettä, joiden mielenoikuissa oli ihan mahdoton pysyä perässä. Oikeastaan yksi niistä poneista oli puoliverivarsa, mutta ihan sama. Käytökseltään sekin oli ihan täysi poni. Ja koska olin ostanut itsekin ponikokoisen hevosen (hehheh, kuinkas muutenkaan), oli mun elämä nykyisin suorastaan ponintäyteistä.

Velmu oli tänään taas elementissään. Se pyöri, heitteli päätään, nakkeli harjat pois kopasta ja tanssahteli kuin mikäkin Matadori, kun Cecilia talutti Neidon meidän ohi omaan karsinaansa. Ei mikään ihme, että orin kasvattaja oli päättänyt myydä Velmun. Rautias oli pohjimmiltaan kai ihan hyväntahtoinen tapaus, eikä se tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta hiton rasittava se osasi olla kaikessa energisyydessään. En venyttänyt hoitohetkeä turhan pitkäksi, vaan suhteellisen ripeän harjaamisen ja kavioidenpuhdistuksen jälkeen mä nakkasin orille kapsonin päähän. Juoksutusvyönkin se antoi onneksi laittaa nätisti, eikä kehitellyt varusteiden laitosta mitään sen kummempaa draamaa.

En tiedä, minkä verran Irlannissa harrastettiin ohjasajoa, mutta Velmun kanssa sitä ei ainakaan selvästikään oltu harjoiteltu ennen Suomeen saapumistaan. Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka olin jo saanut nauttia orin seurasta, olin nimittäin opettanut raudikolle käytännössä ihan kaiken alusta alkaen. Mutta vaikka olin pitänyt Velmua aluksi ihan viripäänä, oli mun myönnettävä, ettei orin kanssa ollut yhtään hullumpaa työskennellä. Velmu oli hoksannut tosi nopeasti ohjasajon salat ja siltä sujui jo väistöt ja kaikki. Tänään treenailimmekin sekä väistöjä että vähän siirtymisiä ja avojakin. Virtaa orilla riitti ja aika nopeahan se oli liikkeissään, mutta joka kerta se jaksoi kuitenkin yllättää keskittymiskyvyllään. Rautias oli kivasti kuulolla ja se suoritti kyllä kaiken pyytämäni varsin mallikkaasti, kunhan en jäänyt junnaamaan saman tehtävän pariin liian pitkäksi aikaa kerrallaan.

“No vau. Oletpa hieno!” jutustelin Velmulle treenin päätteeksi samalla, kun syötin sille pari porkkanaa. Ori piti ainakin huomiosta, sillä se ummisti silmänsä rapsutellessani sen otsaa. “Taidat kuitenkin pitää siitä vähän”, takaani kuului yhtäkkiä ääni, jonka olisin tunnistanut vaikka unissani. Vilma oli ilmestynyt norkoilemaan aidan reunalle muikea hymy kasvoillaan. “Älä unta näe”, tuhahdin, mutten voinut estää hyväntahtoisen virneen leviämistä kasvoilleni.